Suomenhevosen värien historia - miksi rautias on nykyään niin vallitseva?
Nykyisin rautias on suomenhevosten väreistä ehdottomasti vallitsevin, mutta alunperin suomenhevoskannassa esiintyi
muunkin värisiä hevosia huomattavasti runsaammin kuin nykyään. Vuonna 1871 julkaistussa teoksessa Tilastollisia
tauluja ravikilpailuista oli luetteloiduista hevosista ruunikoita 45, mustia 20 ja rautiaita 22. Otos oli hyvin pieni koko
hevosmäärään nähden, mutta suunta varmasti oikeanlainen; mustat ja ruunikot olivat vielä vallitsevampia kuin rautias,
ainakin juoksijoissa.
Miten ja miksi rautiaasta kuitenkin tuli lopulta hallitsevin väri, vaikka se geneettisestikin on väreistä väistyvin? Syynä ovat ennen kaikkea vuosisadan alussa alkaneen puhdasjalostuksen aatteet. Kun 1870- luvun risteytyskokeilut norfolk-hevosten kanssa epäonnistuivat, puhdassiitoksen aate nousi lopullisesti ohi muiden. Turussa perustettiin Hevossiitosyhdistys Hippos jo vuonna 1894 nimenomaan puhdassiitosta edistämään. Kantakirja avattiin reilut kymmenisen vuotta myöhemmin vuonna 1907, ja senkin tavoitteena oli kirjata mahdollisimman aitoja, vierasverisyydestä puhtaita hevosia.
Hevosten sukua oli vapaiden yhteislaitumien aikaan vaikea todistaa, joten puhdasverisyyden ja kantakirjaan hyväksymisen tärkeimmäksi kriteeriksi
nousi oikenlainen ulkomuoto. Jo Hippos-yhdistys määritteli suomalaistyyppisen hevosen ulkoiset ominaisuudet, joista värin katsottiin
olevan miltei tärkein. Hippos-yhdistyksen säännöissä (puna)rautiaasta, mieluiten vielä merkittömästä, tuli se ainut oikea (myöhemmin umpipunaista rautiasta vieläkin arvostetummaksi nousi liinakko).
Perusteita sille ei ollut; kyse oli oikeastaan vain ensimmäisten "Hippos-miehien" (L.Fabritius sekä Axel Alftan) omasta
mielipiteestä. Merkittömyys on itse asiassa pitkälle jalostettujen rotujen ominaisuus, ja esimerkiksi orloveissa
suurimerkkisiä oli hyvin harvoin - sitä vastoin maatiashevosissa ja myös suomenhevosissä merkillisiä hevosia oli ollut
runsaastikin. Mielipide oli kuitenkin vahva, sillä rautiaasta väristä tuli hyvin ankara kriteeri. Väärän värin takia hevosia
sekä hylättiin että poistettiin Hippoksen kantakirjasta, ja hyväksyttyjäkin merkillisiä hevosia arvosteltiin merkkien takia.
Rautiaan värin pitäminen oikeana jatkui myös virallisessa kantakirjassa. Vuoden 1909 ohjesääntö kantakirjaajille
ilmoitti, että "kantakirjaan ei saisi hyväksyä oritta... joka karvaltaan on valkoinen, harmaa, voikko tahi kirjava."
Ruunikoita ja mustia ei kielletty, mutta niitäkin katsottiin vieroksuen, ja saatettiin hylätä muun syyn varjolla.
Virallinen innostus rautiaisiin, merkittömiin hevosiin sai vähitellen aikaan sen, että rautiaasta ja etenkin liinakosta tuli muotiväri tammanomistajienkin keskuudessa. Juoksijapiireissä kuitenkin oli myös kirjavia ja suurimerkkisiä hevosia (mm. Murto ja sen pojat Eri-Aaroni ja Valokas), ja juoksijajalostajien ja virkamiesten käsitykset menivätkin ristiin hyvin usein. Kuuluisin tapaus on juuri Valokas, joka tosin sai lopullisen hylkäyksen kantakirjasta vetämättömyyden takia. Aikaisemmilla kerroilla se oli kuitenkin raakattu nimenomaan runsaan kirjavuutensa takia.
Valokkaasta käydyn kamppailun aikoihin alettiin kuitenkin jo tunnustaa värijalostuksen turhuus virallisestikin. Vuonna
1946 ilmestyneessä Suomalaisia kantakirjaoriita-kirjan alkupuheessa hevoshoidontarkastaja Erkki Sihvola toteaakin, että
rautiaan värin turvin on monta huonoakin hevosta päässyt kirjoihin, ja vastaavasti parempia ruunikoita raakattu.
Ankaruus alkoikin vähitellen lientyä. Vuonna 1956 hyväksyttiin kantakirjaan rankan kirjava ori Eri-Holli, jolla oli miltei
valkopää, korkeat sukat ja myös mahan alla valkoista.
Värijalostus oli kuitenkin asenteiden lientyessä ehtinyt tehdä jo tehtävänsä. Kaikkein väistyvimmästä väristä, rautiaasta, on tullut suomenhevosten ehdottomasti yleisin väri. Ruunikoita ja mustia on jäljellä vielä suhteellisen paljon, samoin kirjavia eli sabinoita, mutta voikot sekä kimot ovat miltei hävinneet. Viime vuosina innostunut värijalostukseen on taas virinnyt, mutta nyt kuitenkin nimenomaan näiden harvinaiseksi käyneiden värien säilyttämiseen. Nykyyänkin värien jalostamisesta on kuitenkin kahdenlaisia mielipiteitä. Suomenhevonen on ollut aina suoritushevonen, ja osa pitää turhana huomion kiinnittämistä väreihin. Osan mielestä suomenhevosen alkuperäiseen ilmiasuun kuuluneet värit ovat kuitenkin arvokasta perintöä, tärkeitä pelastaa.
Lähteet: Aalto, Jouni: Rautias suomenhevonen on tulosta myös hevosjalostuksen valinnasta. Hevosurheilu 36 /98 (Perjantai 8.5.1998); kuvat kirjoista Suomalaisia kantakirjaoriita II, 2147 tähteä ja Suomenhevosoriiden kantakirja XIX.